AnnamariToissijainen lapsettomuus eli sekundaarinen lapsettomuus
Harkitsin pitkään ennen kuin tartuin toimeen jakaakseni tarinani. Aikaisemmin olen vetänyt rajan työminän ja yksityisen minän välille aika selkeästi. Eilinen keskustelu ystävän kanssa kuitenkin herätti ajatuksia tämän kirjoituksen toteuttamisesta. Jos tämä kirjoitus antaa edes yhdelle vauvasta haaveilevalle naiselle tai pariskunnalle toivoa koen, että oman kokemukseni jakaminen on sen arvoista.
Tiesin jo hyvin nuorena, että minusta tulisi äiti. Tai siis toivoin niin. Haaveissani oli yhteen aikaan jopa 4 lasta. Tämä oli kuitenkin paljon ennen kohdunulkopuolisia raskauksia, keskenmenoja, ovulaatiotestejä, kuukausien yrittämistä, kyyneleitä ja epätoivoa. Elämä oli kuljettanut minun suuntaan, jossa perheen perustaminen ei vain istunut elämääni sillä hetkellä. Matkustin viikkottain työni puolesta ja oikeaa kumppania rinnalleni ei löytynyt. Puoli vuotta ennen kolmikymppisiä synttäreitäni nykyinen puolisoni kuitenkin ilmestyi elämääni. Tästä ei kulunut kuin vajaa puolitoista vuotta ja odotimme esikoistamme. Emme olleet suunnitelleet tätä raskautta, mutta viivan näyttäessä plussaa ei ollut epäilystäkään siitä, että tämä vauva olisi tervetullut. Prinsessamme täyttää kesällä seitsemän vuotta.
Vuonna 2008 kahdeksan koin kohdunulkopuolisen raskauden, joka melkein vei minulta hengen. Raskaus oli ehtinyt edetä pitkälle ja ehti myös vaurioittaa munatorveani. Vasen munatorvi poistettiin tässä yhteydessä. Epäselväksi jäi oliko sikiöitä mahdollisesti kaksi, joista toinen meni kesken ja toinen jatkoi kasvua munatorvessa. Ultrassa oli todettu viikkoa aikaisemmin normaali kohdunsisäinen raskaus. Tämä kokemus jätti minuun syvät arvet, jotka tiedostin kuitenkin vasta vuosia myöhemmin odottaessani esikoistani. En osannut luottaa edes lääkäreihin. Pelkäsin aina, että tämäkin raskaus olisi kohdun ulkopuolella. Pelkäsin näin myös vielä 10 vuotta myöhemmin viimeisimmän raskauteni alkuvaiheilla. Ei auttanut, että pelkoani ja kokemuksiani vähäteltiin. Kummatkin onnistuneet raskaudet ovat olleet aikamoista tunteiden myllerystä ja henkistä epävarmuutta.
Kohdun ulkopuolisen raskauden ja sitä seuranneiden tutkimusten seurauksena tiesin, että mahdollisuuteni raskautumiseen olisivat heikentyneet, joten emme olleet erityisen varovaisia. Ehkäisypillereiden käytön olin lopettanut jo vuotta aikaisemmin.
Olen kärsinyt myös munasarjakystista 15-vuotiaasta lähtien. Nämä ovat olleet todella kivuliaita ajoittain. Kystat ovat kuitenkin aina hävinneet itsekseen ja leikkausta ei ole tarvittu. Kuukatiseni alkoivat 10-vuotiaana ja ovat aina olleet runsaat ja kipu sietämätöntä. Myös kierto on ollut mitä sattuu kaikkea 21-28 päivän väliltä. Eli kaiken näköistä naistenvaivaa on minullakin ollut.
Tyttäremme ollessa vajaa 2-vuotias päätimme, että sisko tai veli olisi aika jees juttu. Kohdunulkopuolisesta raskaudesta ja tutkimuksista huolimatta, oletin raskautuvani uudestaan helposti. Olihan edellinen raskaus saanut alkunsa ilman sen kummempaa yrittämistä. Meillä oli nimikin valmiina. Olimme lähdössä Rio de Janeiroon lomalle ja ajattelimme, että suotuisan ajankohdan seurauksena tällä reissulla tärppäisi. No eipä tärpännyt. Eikä tärpännyt seuraavana kuuna, eikä seuraavana, eikä seuraavana….
Kului yli vuosi ennen kuin hakeuduimme hedelmällisyystesteihin. Testeissä ei kuitenkaan todettu mitään epänormaalia, ei minussa eikä miehessä. Tämä toki rohkaisi.
Terveellinen ruokavalio on aina näytellyt suhteellisen isoa roolia elämässäni. Odotin esikoistani vielä opiskellessani ravintoterapeutiksi. Sitä kautta oma kiinnostus kohdentui juuri raskauden ajan ravintoon. Nyt mielenkiinto kiinnittyi enemmän hedelmällisyyttä tukevaan ruokavalioon sen sijaan. Pidin huolen siitä, että söin riittävästi hyviä rasvoja sekä proteiinia, jotka tukevat niin hormonitoimintaa kuin maksan toimintaa. Maksalla on suuri merkitys esimerkiksi estrogeenitasapainoon. Vihersmoothieita meni päivittäin ja mukaan kuvioihin tulivat erilaiset stressiä tasoittavat adaptogeenit ja yritit. Alkoholi ja sokeri jäivät pois lähes täysin ja lenkkeilyn laitoin katkolle. Kävin myös akupunktiossa. Fyysisesti olin erittäin hyvässä kunnossa ja voin paremmin kuin koskaan. PMS-oireet olivat historiaa, kiertoni oli vihdoinkin tasainen ja kuukautiskivut hävisivät. Nämä kaikki seikat tukisivat hedelmällisyyttäni, mutta miksi mitään ei tapahtunut?
Kului kuukausia ja raskaus oli yhä pelkkä haave. Elämä oli yhtä odottamista aina ovulaatiosta kuukautisiiin. Tähän väliin huomautus, että en koskaan saanut positiivista tulosta ovulaatiotikuista. Tämä ihmetytti, koska kehoni kuitenkin kertoi muuta. Kehon merkeistä kuten lisääntyneestä seksuaalivietistä, kehon lämpötilasta, alavatsan nipistelystä ja muista fyysistä merkeistä tiesin ovuloivani. Ahdistus ja pakkomielle kasvoivat ajan kuluessa. Tunteet menivät ylös alas vuoristoradan lailla. Kierron ensimmäisenä päivänä aka menkkojen ekana päivänä arki oli yhtä itkua. Tunsin pettäneeni niin itseni kuin puolisonikin sekä tyttäreni, joka toivoi kovasti sisarusta. Kysymyksiä sateli niin työkavereilta kuin ystäviltäkin. Emmekö olleet harkinneet toisen lapsen hankkimista? Aluksi keksin tarinoita ja valehtelin asiasta. Eihän meidän yksityisasiat kuuluneet kenellekkään. Vuosien saatossa kuitenkin kyllästyin näihin kysymyksiin. Aloin vastaamaan näihin kyselyihin totuuden mukaisesti. Tämä aiheutti häpeää ja hämmennystä kysyjän osalta, mutta toisaalta myös vaimensi kyselijät.
Koin myös epäonnistumisen tunnetta. Opastinhan minä muita kuinka ruokavaliolla tuetaan raskautumisen mahdollisuutta. Itse en kuitenkaan tässä onnistunut.
Hakeuduimme lisätutkimuksiin yksityiselle lapsettomuusklinikalle kahden ja puolen vuoden yrittämisen jälkeen. Testitulokset eivät olleet mieltä ylentävät tällä kertaa. Hedelmällisyyteni oli tulossa tiensä päähän. AMH-mittauksella (Anti-Mullerian hormoni) mitataan munasarjojen toiminnallista reserviä ja munarakkuloita oli jäljellä enää hyvin vähän. Reservi oli lähestulkoon olematon. Seuraavaksi minulle tehtiin munasarjojen aukiolotutukimus. Myöskään tämän tutkimuksen tulokset eivät tuoneet toivoa. Täysin päinvastoin. Tutkimuksessa todettiin, että ainoa jäljellä oleva munatorvi on täysin tukossa ja mahdollisuutta luonnolliseen raskautumiseen ei enää ole. Itkin ja huusin. Raivosin. Kaikki tämä yrittäminen aivan turhaan kaikki nämä vuodet.
Tätä itkua kesti kaksi vuorokautta. Mieheni oli sitä mieltä, että lähtisimme lapsettomuushoitoihin. Maksoi mitä maksoi. Itse en kuitenkaan ollut tähän valmis ja tämä aiheutti erimielisyyttä kotona. Olin seurannut läheltä ystäväni lapsettomuushoitoja sekä työskennellessäni asikkaiden kanssa saanut ensi käden kokemusta hoitojen rankkuudesta. Myönnän olevani heikko ihminen. Minulla on huono paineen ja stressinsietokyky. En uskonut, että minusta olisi lapsettomuushoitoihin. Sen sijaan istuin alas ja kävin keskustelua aiheesta itseni kanssa. Koska elämä oli ollut pelkää yrittämistä viimeiset vuodet en ehkä ollut antanut tyttärelleni hänen ansaitsemaansa huomiota. Perhe ei tuntunut kokonaiselta ilman toista lasta. Nyt kuitenkin pystyin ensimmäistä kertaa katsomaan asiaa toisesta näkökulmasta. Olin todella onnellisessa asemassa. Olihan minulla tyttäreni ja puolisoni. Minulla oli paljon enemmän kuin monella muulla. Muutenkin asiat elämässä oli aika pirun hyvin. Olin elänyt jossain lapsenhankintakuplassa niin monta vuotta, että kaikki tämä oli päässyt unohtumaan. Pikkuhiljaa hölläsin ruokavalion kanssa. Sallin itselleni lasin punaviiniä iltaisin. Aloitin hölkkäämisen uudestaan. Se on aina ollut mulle sellainen henkireikä. Miehen kanssa keskityttiin yhteisen ajan vaalimiseen ja todella nautittiin toistemme seurasta. Keskustelut eivät enää keskittyneet lapsen hankitaan ja siihen mitä seuraavaksi tapahtuisi. Enää ei ollut mitään analysoitavaa. Tehtiin enemmän yhdessä perheenä, kolmen hengen perheenä.
Kului 6 viikkoa ja oli kiertoni ensimmäinen päivä, mutta kuukautisia ei kuulunut. En ajatellut asiaa sen kummemmin. Meni kuitenkin pari päivää vielä ja nyt kuukautiseni olivat todella myöhässä. Täytyi oikein laskea kalenterista (ja useampaan kertaan!), koska olinhan poistanut kaikki ovulaatiokalenterit ja vastaavat sovellukset puhelimestani. Tein raskaustestin tyttäreni 6-vuotis syntymäpäivän aamuna. Olin raskaana. En käsittänyt tätä vaikka viiva näytti plussaa ensimmäisen virtsapisaran siihen osuessa. Olin yllätävän rauhallinen ottaen huomioon tunteiden myllerryksen, joka dominoi elämääni niin monta vuotta. Haaveista tulisi vihdoin totta.
Poikamme täytti vuoden viime viikolla. Olen pohtinut tätä asiaa moneen kertaan. Vieläkin hiljaisina hetkinä nipistän itseäni, että tässä tämä meidän rakkauspakkaus vihdoin on. Raskaus oli todella haastava ja vauva-aikakin huomattavasti haastavampi kuin tyttäremme kanssa. Nyt alkaa vihdoin helpottamaan.
Uskon, tai oikeastaan tiedän, että terveellisellä ruokavaliolla ja elämäntavoilla oli merkitystä raskautumiseeni. Mutta tarvitsin sen iskun kasvoja vasten saadessani masentavan tuloksen munatorvien aukiolotutkimuksen yhteydessä. Voin yhä kuulla gynekologin sanat mielessäni. Ensimmäistä kertaan moneen vuoteen, elämässäni ei ollut stressiä. Olimme lopettaneet yrittämisen. Päästin asiasta irti. Oikeasti irti. Tein sovun niin kehoni kuin mieleni kanssa. Ja tässä syy miksi saan herätä aamuisin poikani kaivaessa nenääni, repiessä silmiripsiäni tai hamuillessa paitani alla aamumaitoa… Joskus täytyy päästää irti saadakseen sen mitä haluaa.
